Teksti Tarja Hurme
Kuvat Getty Images
Olen seurannut kolmea Ryder Cup -kisaa 2010-luvulla Walesissa, Skotlannissa ja Ranskassa. Solheim Cupissa olin nyt ensimmäistä kertaa. Orientoituminen sekä paikkaan että kilpailijoihin vaati hetken. Myönnän katsoneeni vuosien varrella enemmän miesten kuin naisten huippugolfia, varmaan myös siksi, että sitä on mediassa enemmän tarjolla.
Solheim Cup pääsi vakavammin tietoisuuteeni vasta kun Suomi mainittiin ja Matilda Castren otti merkittävän roolin vuoden 2021 loppuratkaisussa Euroopan hyväksi.
Opeteltavaa tiimien kokoonpanoissa siis riitti koko Solheim-viikoksi.
Espanjan Malagaan ja Finca Cortesinin kentälle suuntautuneen Solheim Cupin lähtöjärjestelyt erosivat Ryder Cup -reissuistani. Rydereihin reissasimme räätälöidyillä ryhmämatkoilla, joissa oli kaikki valmiina: lennot, hotelli, muutama oma peli, bussi- ja taksimatkat kisaan, sisäänpääsyliput.
Solheim-matkan järjestimme omin päin alusta loppuun. Netin kauttahan kaikki nykyään onnistuu, eikä itsepalvelureissun lopputulosta voi yhtään valittaa.
Liikenne. Kun Solheim-viikon ensimmäisenä harjoituspäivänä puikahdimme vuokra-autolla Aurinkorannikon A7-valtatieltä liittymään, jonka luona oli yksi monista kisan parkkipaikoista, ensivaikutelma oli, että vapaaehtoisia liikenteenohjaajia oli vähintäänkin riittävästi, mutta alue tuntui jotenkin ahtaalta liikennöidä.
Logistiikka ei kuitenkaan pettänyt kisaviikonloppuna, kun runsaammin katsojia ehti paikalle, vaikka ensivaikutelmissani niin uumoilin.
Parkkialueita oli riittävästi, ja yhteysbussit kulkivat sujuvasti kisapaikan ja niiden välillä.
Oma vuokra-auto oli kuitenkin mainio ja vapautta antava ratkaisu, vaikka bussilla olisi päässyt paikalle ainakin Marbellasta.
Logistiikkasäätöä oli lopulta enemmän Ryder Cupeissa. Yhtäällä oli taksikuljetus hotellista kisapaikalle, mutta taksi ei tiennyt, minne meidät tarkalleen pitäisi viedä, koska alueella oli paljon kisan aiheuttamia ajokieltoja. Toisaalla bussikuski eksyi reitiltä, ja syykin selvisi. Mies oli palkattu keikkakuskiksi saaren toiselta kantilta, eikä kotiseututuntemusta löytynyt. Perille kuitenkin kaikkialla päästiin.
Sään kannalta Finca Cortesin oli tietysti hyvä valinta Solheim-kentäksi. Aurinkorannikko oli nimensä veroinen koko viikon.
Ryder Cup on niin massiivinen koneisto, että myös bussien ja autojen määrä on valtava parkkialueilla. Oli tarkasti painettava mieleen oman bussin ulkonäkö sekä tulo- ja noutopaikat, jotta löysi ja ehti ajallaan.
Solheimissa oli helpompaa, aukiolla bussiseisakkeet A,B,C ja D, joista D:n bussit kuljettivat parkkipaikoille, muista pääsi esimerkiksi lähihotelliin ja kaupunkiin.
Vain sunnuntain poistumisessa väki ruuhkautui bussijonoihin. Itse ratkaisimme kuumassa kelissä odottamisen pulman kävelemällä parin kilometrin matkan oman auton paikoitusalueelle.
Ympäristö. Komea, vaikea ja jännittäviä pelitilanteita tarjonnut Solheim-kenttä, Finca Cortesin, on rakennettu kukkulan ylittävän tien molemmin puolin. Sinne tultaessa ympärillä on runsaasti asutusta ja kapeahkoa katuverkostoa. Vähitellen puutarhakaupunginosan tuntu vahvistuu: hulppeita lomataloja, komeita maisemia, puutarhaa ja puistoja.
Tuntui, että katsojakin tarvitsi harjoituspäivän sen hahmottamiseen, miten kisa-alue ja varsinainen kenttä oikein asettuvat maisemaan ja kuinka väylät kulkevat. Isot korkeuserot kentällä ja sen ulkopuolella tekivät tutkimusretkestä hieman rasittavan.
Samoja ahtauden ja korkeuserojen vaivoja en muista kokeneeni Ryder Cupeissa. Niissä kenttäalueet tuntuivat laajoilta ja avarilta. Yhdellä silmäyksellä hahmottui enemmän. Kentät olivat luonteeltaan hyvin erilaisia kuin Finca Cortesin. Katsojille, joita oli selvästi enemmän Rydereissa kuin Espanjan Solheimissa, riitti tilaa kulkea ja maastot olivat helpompia kävellä.
Sään kannalta Finca Cortesin oli tietysti hyvä valinta Solheim Cup -kentäksi. Aurinkorannikko oli nimensä veroinen koko viikon, vaikka tietysti nykysäissä tarjolla olisi voinut olla myös rankkasateita. Rydereissa syyskuu oli epävakaisempi, ja hetkittäin olisi tarvittu kumisaappaita, kun kosteampi keli yhdistyneenä isoihin käveleviin ihmismassoihin muutti tasaisemman maaston märäksi ja saviseksi.
Olin varmuudeksi pakannut Solheimin matkalaukkuunkin kevyet kumisaappaat, mutta käyttämättä ne onneksi jäivät.
Tiiauspaikkojen takana katsomot olivat tupaten täynnä.
Solheim Cupissa peliä pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä.
Kentällä. Muistikuvissani kilpailijoita saattoi Rydereissa seurata väylillä ja tiiauspaikoilla lähempää kuin Solheimissa. Toisin kuin Rydereissa, en nähnyt kertaakaan katsojien nostavan heppoista mutta henkisen esteen muodostanutta naruaitaa ja oikaisevan väylän poikki toiselle puolelle, kun ohittava peliryhmä oli mennyt menojaan. Tämä tietysti rauhoitti pelaajien työskentelyä ja keskittymistä.
Solheimin etuysillä kävelijöiden kulkutilaa veivät rinnepusikot, jotka myös ajoittain estivät näkemästä väylille. Puskien ja väylien välille jäi kuitenkin väljää ja melko tasaista maastoa kulkea. Takaysin väylät taas olivat kuin amfiteatterin vino lattia. Rinnettä mentiin ylös-alas. Rinteillä oli paljon istumatilaa, mutta niillä oli hieman hankala kävellä. Onneksi rinteen yläreunan kävelytie veti kohtuullisen hyvin katsojia, mutta sieltä oli sitten isompi etäisyys väylille eteneviin pelaajiin.
Ison näytön ääreen aurinkosuojaan majoittunut irlantilaisrouva puki hellepäivänä sanoiksi sen, mitä moni lienee ajatellut: hieno kenttä pelaajille, muttei kovin katsojaystävällinen.
Kokemani Ryder Cup -kentät onnistuivat tässä paremmin.
Tunnelma. Solheim Cup oli Ryder Cup -koneistoon, sen valtaviin rakennelmiin ja katsojamääriin verrattuna selvästi pienimuotoisempi ja sitä myöten jotenkin viihtyisämpi. Karnevaalitunnelmaa toki löytyi molemmista kisoista nousevalla käyrällä huimaan loppuun asti, mutta erilaista se oli. Ryderin katsojakunta painottui nuoriin ja keski-ikäisiin miehiin, Solheimin taas keski-ikäisiin ja vanhempiin pariskuntiin ja naisryhmiin.
Ehkä kisakentän sijainti Aurinkorannikolla vaikutti, seudulla kun vierailee ja asustelee pitempäänkin runsaasti eläkeläisgolfareita. Heitä riitti myös Solheim Cupia seuraamaan.
Totta kai nuorempaa ja hyväjalkaisempaakin porukkaa liikkui paljon Finca Cortesin -kentän vaativissa katselumaastoissa. Moni vanhempi taas asettui piknikille jonkin väylän varteen puiden varjoon tai isojen näyttöjen luo, aurinkokatosten suojiin ja tarjoilujen ääreen.
Etukäteen minua kiinnosti, millaista olisi Solheim-katsojien käyttäytyminen griinien ympärillä. Olen nähnyt vain Euroopan kisoja, joten USA:n räyhäkäs ja usein epäurheilijamainen katsomokulttuuri on jäänyt vieraaksi, enkä siitä pidä edes tv-havaintojen perusteella.
Pariisin Ryderissa 2018 samanlaista meininkiä kuitenkin näkyi: ikävää huutelua, viheltelyä ja jopa buuailua vastapuolen putatessa. America First -mentaliteettia. Eipä sillä, kyllä eurooppalaisetkin osaavat, etenkin jos on riittävästi olutta korvien välissä.
Solheimissa en häiriköintiin törmännyt.
Vaikka oman maanosan suoritukset palkittiin kannustushuudoin ja -lauluin, kehutaputuksia saivat muutkin hyvät suoritukset. Yleisö huokaili kuin yhtenä olentona, jos jonkun pallo vieri griiniltä veteen.
Niin Ryderissa kuin Solheimissa tiimipelaaminen tuo kokonaisuuteen pelkkiä yksilöpelejä isomman tunnelatauksen.
Tunnelma olikin usein jopa huomiota herättävän hiljainen, kun kilpailija aloitteli hommaansa tiiboksissa tai griinillä.
Tuntui, että katsojat olivat ylipäätään mainiolla juhlatuulella riippumatta siitä, kumpaa maanosaa kannattivat. Jos kuljettiinkin olutmuki kädessä kohti seuraavaa katselupaikkaa, muiden rauhaa se ei häirinnyt. Ehkä tähän vaikutti juuri katsojakunnan ikä- ja sukupuolirakenne.
Pariisin Ryderissa oli sisäänkäynnissä paljon aseistettuja poliiseja, Solheim Cupissa ei, mutta turvatarkastus oli silti varsin tarkka.
Selvimmin turvallisuusuhat tulivat mieleen griinien luona, sillä peliryhmiä seurasi aina pari hymytöntä poliisia aseineen. He seisoivat selkä griiniin päin, katse kiinnitettynä katsojiin ja ympäristöön.
Tunteet. Pelaajien onnistuminen liittynee paljolti siihen, miten he pystyvät pysymään omassa keskittymiskuplassaan, kannustus-laulujen ja -huutojen ulottumattomissa. Näin oli Rydereissa ja myös Solheimissa.
Tiger vei kivikasvoisen hymyttömyyden omiin sfääreihinsä. Roryn keskittymiskupla oli silmiinpistävän lujaa tekoa, mutta jotenkin sympaattisempaa, kuin salavihkaisesti yleisön huomioon ottavaa.
Lippalakin lipan kosketus, käden heilautus, ne useimmiten riittivät kiitokseksi yleisön suosionosoituksista.
Molemmissa Cupeissa pelaajat saattoivat griiniltä poistuessaan ottaa kevyesti kontaktia tuttuihinsa, mutta tuntuivat selvästi välttelevän tilanteita, jotka mahdollisesti haittaisivat keskittymistä.
Griinien onnistumisten kirvoittamat vapautuneet hymyt olivat kaikissa kisoissa jotain mitä kannatti odottaa. Puhumattakaan kisan ratkaisuhetkistä. Silloin näkyi railakkaampaakin tuuletusta: hymyjä, halauksia, hyppyjä, selkään taputuksia – naisten kisassa ehkä estottomammin kuin miesten kisassa.
Etenkin Solheimin loppuratkaisu 17. väylällä päästi naisten suuret tunteet valloilleen, kun Euroopan tiimi syöksyi Carlota Cigandan luo griinille, vaikka viimeisen peliparin Lexi Thompson vielä puttasi ja jatkoi eteenpäin.
Niin Ryderissa kuin Solheimissa tiimipelaaminen tuo kokonaisuuteen pelkkiä yksilöpelejä isomman tunnelatauksen.
Ruotsi oli vahvasti edustettuna vuoden 2023 Solheim Cup -joukkueessa.
Kilpailu. Naisten huippugolf on hienoa katsottavaa siinä missä miesten. Kilpailullisuudessa Solheim ja Ryder eivät mielestäni eronneet. Vaikka Solheim Cupin pelaajat puhuivat tapahtuman lehdistötilaisuuksissa enemmän tiimipelaamisen ilosta ja oman maan edustamisen kunniasta kuin paineista, pelien tiimellyksessä ilmeet olivat vakavia ja elekieli kertoi turhautumisesta huonoina hetkinä. Homma otettiin todella tosissaan, kun ei pelattu vain itseä varten, vaan yhteisen tavoitteen puolesta.
Rydereista vaikutelmaksi jäi, että miesten tiimipeli eteni pohjimmiltaan aika rennoissa tunnelmissa, vaikka kaikki vakavissaan voittoa tavoittelivatkin.
Ryder Cupeissa tiimit tuntuivat olevan kaverillisissa väleissä, sen minkä katsoja pystyi etäältä havainnoimaan.
Mitä tulee molempien Cupien antiin ja palveluihin ylipäätään, niin eipä laadussa tuntunut olevan eroja tai vikoja, ainoastaan mittakaavassa.
Onnistumiset ja epäonnistumiset kertonevat myös pelaajien ja parien henkilökemioista ja niiden vaikutuksesta peliin. Johtaminenkin vaikuttaa pelaajien työskentelyyn ja suhteisiin. Suzann Pettersen tuntui haastattelujen perusteella tietävän, miten tiimin jäsenet saa kukoistamaan: luottamus, läpinäkyvä johtaminen, pelaajat mukana päätöksenteossa, tilastot ja faktat mutta myös sydän ja intuitio esimerkiksi peliparin valinnassa.
Ostoksilla. Ryder Cupissa kaikki tosiaan on isompaa. Paviljongit, katsomot, ostoshalli, mutta toisaalta Solheim Cupissa katsojia oli vähemmän, ja kaikille epäilemättä löytyi tarvittavat palvelut.
Huippugolftapahtumasta tekee mieli ostaa jotain kotiin vietävää. Useimmiten vaatetta. Tässä suhteessa ja kun kyseessä on naisten kisa, Solheimin ostoshalli ällistytti pienuudellaan ja rajallisella valikoimallaan. Melko vähän tavaraa, vain muutama brändi ja lähinnä paitoja, puseroita, lippiksiä. Edes golfmekkoa en löytänyt, kun sitä olisin tarvinnut.
Ryder Cupien ostoshalli oli isompi ja sisällökkäämpi. Enemmän brändejä, monipuolisempia tuotteita golfarin vaatetustarpeisiin. Hyvin säilyneinä ovat käytössä edelleen 2010-luvun Ryderien lippikset, neule, pusakka ja anorakit, joista toisen ostin ennen kuin sain tietää, että matkan-järjestäjä lahjoitti samanlaisen. Mutta kumpaakin käytän luultavasti niin kauan kuin pelaan.
T-paidat ovat olleet enemmän kulutustavaraa.
Saapa nähdä kuinka kauan Solheimin Eurooppa-fanipaita ja reppu jaksavat matkassani.
Solheim Cupin ostoshallissa myyjä jopa pahoitteli rajallista tarjontaa. Ilmeisesti hänellä oli aiempaakin kokemusta Solheimista, koska kertoi, että takavuosina oli vielä hankalampaa saada sinne tavaraa kisamyyntiin.
Hänen mielestään tilanne kuvastaa sitä, että golf on edelleen miespainotteinen laji, mikä näkyy ylipäätään myös kenttien pro shopeissa.
Mitä tulee molempien Cupien antiin ja palveluihin ylipäätään, niin eipä laadussa tuntunut olevan eroja tai vikoja, ainoastaan mittakaavassa.
Jos Ryder Cup on viihdyttävä, railakas ja ruuhkainen suurkaupunki, Solheim Cup on eloisa, mukava ja kasvava pikkukaupunki. Molemmissa on oma vahva tunnelmansa. Molemmissa saa nauttia huippugolfista. Ja molemmissa suomalainen katsoja tiedostaa vahvasti tunteen tasolla eurooppalaisuutensa ja sen, mitä parhaimmillaan on tiimipeli ja mitä merkitsee kuulua johonkin omaa kotimaata isompaan yhteisöön.
