Teksti Tarja Hurme
Kuvat Golfliitto/Helmi Hollo
Olin lähdössä kevään perinteiselle ensimmäiselle kierrokselle Vihtiin. Tuttu naama peilissä, kun asettelin lippahattua päähäni, mutta juonteikkaampi kuin viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Tai kaksikymmentä vuotta sitten, kun aloitin golfin. Selkäkin tuntui jäykemmältä edellispäivän harjoituksen jälkeen.
Mutta tuntuiko muuten samalta golfkierrokselle lähtiessä kuin alkuvuosina ja tuossa välillä? Kihelmöikö kivasti alkavan pelin jännitys? Lähdinkö yhtä toiveikkaana onnistumaan kuin nuorempana? Asuuko minussa edelleen se innostuksesta hämmästynyt keski-ikäinen, joka löysi viisikymppisenä sisältään liikunnallisemman ihmisen ja sen myötä ennen kokemattoman myönteisen fiiliksen: golfin antamaa kehollista, fyysistä itseluottamusta ja hieman armollisuutta omaa peilikuvaa kohtaan, kun tämä pulleuteen taipuvainen varsi kuitenkin pystyi pelaamaan golfia ja nauttimaan siitä.
Lähestyn lujaa vauhtia seitsemääkymppiä ja tiedustelen itseltäni varovasti: Miltä meno maistuu nyt, golfseniori?
Monenlaiselta, päivästä riippuen. Välillä kolottaa, toisinaan viluttaa, ajoittain nukuttaa tai muuten vain tympii, ja sitten on äkkiä taas pirteä kuin pikkulintu ja motivoitunut valloittamaan 18 väylää.
Olenko vain minä jumittunut murrosikään, kun muut ovat jo tavoittaneet seesteisemmän senioriteetin.
Tässä jutussa lähtökohtana ovat karut realiteetit, pessimismiin vaipumatta: kun ihminen vanhenee, suorituskyky muuttuu. Monenlaista luopumista on opeteltava – jokaisen omalla tavallaan, omista syistään ja omalla aikataulullaan. Miltä se tuntuu, kokonaisvaltaisesti ja tunnetasolla?
Päätin kysellä myös parviälyn, muiden senioreiden, fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia oman pelinsä äärellä. Vastauksia sain tusinan verran, puolet naisia ja puolet miehiä ikähaitarilla 59–77 ja golfkokemusvuosilla 19–33. Tiedettä pikku kyselyni ei todellakaan ole, mutta antaapahan joitakin lisänäkökulmia.
Tuloksena oli aika samansuuntaisia muutoshavaintoja kunkin omasta pelistä. Moni kokee, että ”mun tapa pelata” on oikeastaan säilynyt, mutta pelin herättämät tunteet tasoittuneet.
Varsinaisissa pelitilanteissa ikääntyminen näyttäisi levollistavan suhtautumista rakkaaseen lajiin. Sturm und Drang – myrsky ja kiihko – jos sitä on ollut, muuttuu tyveneksi. Tiukat tulosvaatimukset ja liika kunnianhimo tekevät tilaa pelinautinnolle, ystävyydelle, sosiaalisen yhdessäolon merkitykselle, terveelliselle liikunnalle ja luonnon seuraamisen ilolle.
Tämä tunteiden seestyminen on kiinnostavaa, ja kovasti odotan samaa ihmettä. Pistää miettimään, olenko vain minä jumittunut murrosikään, kun muut ovat jo tavoittaneet seesteisemmän senioriteetin.
Minun ei ehkä pitäisi kirjoittaa golfista ja tunteista ollenkaan. Olen nimittäin aina suhtautunut lajiin liian kuumasti. Se on kyllä tuottanut vuosikausien intohimoista sitoutumista, mutta myös äkkivääriä reaktioita vaikeuksien hetkinä. Olen usein asettanut tavoitteita kykyjäni korkeammalle, mikä on tyhmää peli-iloa ajatellen.
On ollut todella vaikeaa päästä eroon hatutuksesta seitsemän askeleen aikana huonon lyönnin jälkeen. Golf onkin minulle elämänikäistä pyrkimystä opetella meditoimaan maila kädessä.
Tuollakin vuoden ensimmäisellä, aurinkoisella Vihdin kierroksella taas harmitti, kun silmät eivät aina pysyneet liikkumattomassa pallossa ja maapallo sai kyytiä kerran jos toisenkin.
Samat pulmat vuodesta ja kauden aloituksesta toiseen. Turhauttavaa!
Mutta harmittiko nyt enemmän tai vähemmän kuin nuorempina golfvuosina?
Myönnän, asiaa harkittuani, että kuitenkin vähemmän. Aurinko voitti. Ehkä minulla on toivoa.
Entä muilla?
”Turhaudun yhtä lailla huonosti menneestä pelistä kuin nuorempanakin. Mikään ei ole varsinaisesti muuttunut.”
”Plussaa on se, että kun ikää karttuu, niin mailan puristaminen helpottaa ja peliin asennoituu jotenkin kevyemmin. Nauttiminen seurasta ja pelistä on tärkeämpää kuin tuloksen miettiminen. Ei välttämättä keskity tasoituksen pohditaan vaan nimenomaan pelinautintoon.”
”Huonot kokemukset voivat viedä peli-ilon. Se on vanhemmiten herkempää, pienet sanomiset koskettavat. Kaikkinainen suunsoittaminen peliryhmien välillä, yli-innokas valvoja, nipotusmeininki ja asiaton edellä pelaavien hoputtaminen.”
”Ehkä tunnereaktiot ovat muutosvastarintaa väistämättömän edessä. Lopulta on luovuttava golfistakin. Sitten kun ei motivaatiota ole, ei ole tarpeen kiihtyä hudeista. Lieneekö sitten tarpeen edes pelata.”
”Suorituspaineet ovat laskeneet. Armollisuus itseä ja omaa pelaamista kohtaan on tärkeää.”
”Pelaamisesta on tullut kivempaa, kun on hyväksynyt sen, että näillä mennään.”
Odotin golfini kohentuvan eläkkeelle siirtyessä, kun voisin antaa sille enemmän aikaa. Toisin kävi. Olen pikkuhiljaa taantunut, ja tulkitsen tilannetta seuraavasti. Hieman tuloskeskeisenä ihmisenä pelini kulki paremmin työvuosina. Olin ikään kuin samassa moodissa ja rytmissä niin töissä kuin kentällä. Työelämän tavoitteellisuuden ilmapiirin väistyessä tunnesuhteeni harrastukseenkin muuttui. Golf oli toki myös vastapainoa työlle. Nyt rupesin kaipaamaan vastapainoa golfille. Sitä on löytynytkin, ja tilanne tasapainottunut.
Eläkevapaudessa aikaa tuntui olevan alkuun liikaa, enkä motivoitunutkaan käyttämään sitä golfiin niin paljon kuin kehittyäkseni olisi tarpeen. Ensimmäiset neljä eläkevuotta keksin kaikenlaisia selityksiä koronasta alkaen sille, miksi intohimolaji alkoi tuntua muulta kuin se oli edelliset viisitoista vuotta tuntunut.
Kivireeltä, pikemminkin.
"Panadolia poskeen ja menoksi."
Muiden vastauksista päätellen olen kokemukseni kanssa vähän yksin. Sillä, että fysiikka ja tuloskunto iän myötä hiipuvat, ei ole toisille kovin suurta merkitystä. Tai sitten pannaan paukkuja kehittymiseen ja harjoitellaan enemmän.
”Monille pelaaminen on aina ollut tapa liikkua ja ulkoilla ja siksi sen merkitys ei vanhemmiten muutu.”
”Paljon pelaavan ja harjoittelevan tulostaso voi pysyä pitkään hyvänä ja tasaisena ja jopa parantua. Kehitys ilahduttaa ja taantuma etenee hitaasti.”
”Ikääntymisen myötä golfaamisen merkitys liikuntamuotona korostuu. Tuloksista viis, kunhan on mahdollista liikkua mukavissa merkeissä. Minulle käveleminen sellaisenaan ei edusta mukavaa liikuntamuotoa, käveleminen golfkentällä mukavien tyyppien kanssa on hauskaa.”
”Kipuja tulee sinne tänne, mutta periksi en anna. Panadolia poskeen ja menoksi.”
”On ymmärrettävä omat rajat ja vain nautittava pelistä ja ulkoilusta.”
”Jos pelityyli ei ole koskaan ollut tuloshakuinen, niin tuo asenne vain vahvistuu iän myötä ja turvallisuushakuisuus puolestaan lisääntyy.”
”Viimeistään seniorivuosina on hyvä oppia nauttimaan jokaisesta onnistuneesta lyönnistä, minkä saa aikaiseksi.”
”Jos jokin sitten rassaa, niin jalkoihin jäämisen tunne, kun oma askel lyhenee. Se vähentää pelinautintoa.”
Tiukat tulosvaatimukset ja liika kunnianhimo tekevät tilaa pelinautinnolle, ystävyydelle, sosiaalisen yhdessäolon merkitykselle, terveelliselle liikunnalle ja luonnon seuraamisen ilolle.
Golf on tuonut elämääni runsaasti elämyksiä, joita en olisi muualta löytänyt, niin luulen. Onnistumisen kokemuksia, parisuhdeharrastuksen, koronasta alkaen yhteistä peliaikaa oman aikuisen pojan kanssa, ystäviä, maailmanmatkoja, parempaa terveyttä, elämänlaatua.
Myös ne vuodet, jolloin oma peli pikkuhiljaa koheni, olivat elämys ja rikkaus, parhaimmillaan koukuttavia flow’n aikoja. Yritän luottaa menestyvän seniorikilpapelaajan kannustukseen: ”70-vuotiaaksi asti jokainen voi kehittyä.” Tuo luku on kuitenkin jo niin lähellä, että anon lisäaikaa kehitystyölle ja tiedostan, että se vaatii ahkeruutta paitsi pelikentällä myös rangella, talvihallissa ja opettajan ohjauksessa. Pieni lisämotivaatiokaan ei olisi pahitteeksi.
Tunnen kuitenkin golfkentällä, etten ole niin iäkäs kuin jo muualla. Tunnen pelin huiskeessa, että täti-/mummiolemuksestani huolimatta sisälläni asuu edelleen se nuorempi minä, kaikki nuoremmat ikäni ja kokemukseni, golfkentältäkin. Tunnen olevani golfari ja edelleen elinvoimainen aktiiviaikuinen, jopa kehityskelpoinen hetkittäin, en vain vanheneva eläkeläinen.
Miten golf sen oikein tekee?
”Kun kilpaurheilu muuttuu ulkoiluksi, tulee ulkoilusta tavoitteellista ja tekee ulkoilun mielekkäämmäksi.”
”Pelin kautta saadut ystävät – liikunta hyvässä seurassa – nousevat entistä tärkeämmiksi, kun pelillisesti ei enää mikään ole niin kovin tärkeää.”
”Samanhenkisten kavereiden tapaamisen ja yhdessäolon merkitys kasvaa vuosien myötä.”
”Vähemmän suorittamista, enemmän elämästä ja pelistä nauttimista.”
”Monien ainoa pelko on se, että joskus ei enää pystykään pelaamaan. Niin kauan kuin jotenkin voi pelata, elämä on aika lailla mallillaan.”
”Pelikaverien rooli on olennainen. Jos ei olisi tuttua ja kivaa seuraa, niin tuskin jaksaisin motivoida itseäni kentälle.”
”Rikastuttavaa on ollut saada omia lapsia lajin pariin ja harrastaa yhdessä puolison kanssa. Neljän tunnin pelin aikana myös tutustuu uusiin tuttavuuksiin hyvin.”
Tänä keväänä – tuon Vihdin startin jälkeen – kun kotikentän range ja kenttä aukenivat, koin sitten ensi kertaa muutamaan vuoteen golfillisen ilon välähdyksen. Jotain samanlaista kuin parhaina pelipäivinäni. Holaripäivänä, birkkupäivinä, elämyksellisillä golfmatkoilla. Rangella olin löytävinäni myös alustavan ratkaisun pitkään vaivanneeseen lyöntiongelmaan. Kentällä sovelsin havaintoani ja onnistuin useasti.
Koin aitoa pelinautintoa. En harmistunut itselleni mistään. Apina pysyi poissa olkapäältä, kun höpöttelin itselleni lempeitä kehuja. Kunpa tämä golftunnelma pysyisi korvieni välissä loppuelämän!
Harva perusterve seniori lopulta haikailee iän tuomia muutoksia.
Totta kai hyvää fiilistä vahvistaa pysyvästi kaikki tieto golfin, kävelyn ja sosiaalisuuden terveysvaikutuksista seniorin hyvinvoinnille. Mutta tiedon lisäksi myönteinen tunnesuhde lajiin on tärkeä. Se sitouttaa lujimmin niin pelaamaan kuin harjoittelemaankin.
Mitä enemmän muistan pitää mielessäni edeltävän viidentoista vuoden golfilliset kohokohdat, sitä paremmin tuo nuorempi, jaksavampi ja hieman nykyistä tuloksekkaampi golfminäni pysyy mukana ja vahvistaa nykyhetkeäni – ja motivoi jatkamaan harrastusta.
Harva perusterve seniori lopulta haikailee iän tuomia muutoksia, vaikka niitä hetkittäin pohtiikin. Harrastus on niin rakas, että luovuttaminen ei tule kuuloonkaan, ainakaan pikkusyistä.
Ehkä tämä kevät on pitkän golfrakkaussuhteeni uusi roihahdus.
Kunnes kuolema meidät erottaa, joskus sadan vuoden korvilla.
