Teksti Krister Jalonen
Kuvat Krister Jalonen ja Getty Images
Kauden ensimmäisellä kierroksella pää kumisee tyhjyyttään, vaikka sitä kuinka käskyttäisi.
Olen pelannut tämän väylän lukemattomia kertoja. Tiiboksissa pitää ottaa suunta kohti griinin takana näkyvän harjakattoisen rakennuksen vasemmanpuoleista seinustaa. Viheriölle on matkaa 250 metriä, joten onnistuneella sivalluksella pääsen puttaamaan eaglea. Tämä on yksi lempiväylistäni. Siksi tunnen joka kerta mielihyvää, kun mallailen draiveria oikeaan lähtöasentoon.
Rakastan golfkenttien viimeisiä reikiä, jotka päättyvät klubitalon välittömään läheisyyteen. Pääsen aistimaan minuuttien ajan, miltä tuntuisi pelata suurelle yleisölle jossain isossa kilpailussa. Näin tilanteen itse miellän, vaikka viimeiset lyöntini tuskin ketään terassinautiskelijaa piirun vertaa kiinnostavat.
Nyt edessäni oleva päätösreikä ei pääty klubitalon eteen. Siitä huolimatta olen kehittänyt reiästä oman esiintymislavani, jossa katsojat seuraavat harjakattoisen rakennuksen ullakon ikkunaruuduista näytelmääni. Ketään siellä ei ole koskaan näkynyt, mutta mielikuvan luominen auttaa minua ottamaan itsestäni vielä kerran parhaan irti.
Draivini lähtee rakennuksen oikeaa seinustaa kohti, mutta juuri sen verran, että uskon palloni päätyvän hyviin asemiin jatkopeliä ajatellen. Loistava eaglepaikka se ei lopulta ole, mutta joka tapauksessa sellainen kerran kaudessa tehtävissä oleva. Haluan viihdyttää ikkunaruutujen takana klubigolfista innostuvia “katselijoita” ja annan putterilleni käskyn toimia.
Nyt haen euforiaa kaikesta muusta paitsi tuloksesta. Hienossa kevätkunnossa olevat viheriöt tuottavat jokaisen väylän päätteeksi sellaista.
Havahdun kevään ensimmäisen kierroksen alkuvaiheissa käskynannon monimutkaiseen komentoketjuun ja ennen muuta siihen, että nyt viesti ei mene halutunlaisesti perille, jos se ylipäätään lähtee liikkeelle. Nopeasti etenevällä kierroksella en kykene analysoimaan syytä tähän.
Tahtoisin aika ajoin piiskamaisesti auttaa viestin etenemistä, mutta tunnen olevani kuin satavuotias ontto tammi, joka vain kolahtaa osumasta oksankaan värähtämättä.
Oliko aamiaiseni riittävän runsas? Olenko huolehtinut nesteytyksestä? Kyllä ja kyllä, vastaan itselleni. Kierroksen puolivälissä aistin peliäni omasta karsinastaan tarkkailevan hevosen vaistoavan eriskummallisen olotilani. Vaihdamme katseita ja uskon molempien saavan lyhyestä kohtaamisesta hyvän mielen eväitä loppupäiväksi.
Pelieväät voivat olla kierroksen lomassa pieniä palkintoja.
Olen ennen ensimmäistä kierrostani käynyt yhden kerran ulkona rangella. Talviharjoitusperiodini oli alle kymmenen kerran mittainen. Monesti talven jäljiltä on tunne, ettei tiedä miten päin golfmailaa pidetään kädessä. Tällä kertaa minulla ei samaa tunnetta ole. Seitsemän kuukautta ilman golfkierrosta tuntuu maila kädessä huomattavasti lyhyemmältä. Arvioisin lyöntivireeni olleen jäähyllä muutaman viikon.
Omat rutiinini ennen golfkierrosta ovat olleet lähes samanlaiset kymmenen vuoden ajan. Haluan päästä lyömään muutaman lyönnin ennen rundille lähtemistä. Tälläkin kertaa toimin samoin, ja napsauttelen rangella korillisen palloja sen kummemmin svingiteknisiä asioita miettimättä. Vapautuneeseen ilmapiiriin, jota ehkä eniten rangelta haen, en koe pääseväni pallojen lentäessä sinne sun tänne.
Ennen kierrokselle lähtöä teen kaksi normaalista poikkeavaa asiaa. Toisen tein itse asiassa edellisenä päivänä, kun hain pelieväät kaupasta. En muista milloin viimeksi olen juonut coca-colaa kierroksen aikana, mutta jotenkin halusin “juhlistaa” kauden avaamista sitä nauttimalla.
Yleensä kannan bägiä, mutta tällä kertaa päädyn ottamaan kärryt mukaan. Haluan ehkä maksimoida energian riittävyyden ensimmäisellä kierroksella. Muutaman väylän ajan mailojen kanssa toimiminen on kärryjen kanssa vähän hakemista, mutta totun siihen nopeasti.
En ole aikaisemmin kiinnittänyt huomioita siihen, miten suuri merkitys oman bägin ulkonäöllä voi olla pelitunnelmaan. Hassua, että rekisteröin sen kevään ensimmäisellä kierroksella. Valkonahkaiset mailasuojukset näyttävät kärryä työntäessä eleganteilta.
Myönnän olevani golfarina tulosorientoitunut pelaaja. Janoan hyviä kierrostuloksia. Minulle ne ovat yksi suurimmista nautinnon lähteistä koko pelissä. Tällä kerralla tiedän heti toisella reiällä parin duffatun chipin jälkeen, että nyt ei ole oikea aika metsästää minulle tyydytystä tuovaa tulosta. Tuloksesta irti päästäminen vapauttaa mielen ajattelemaan muita asioita.
Sen myötä kolme perättäistä draivia reilusti jorpakon puolelle neljännellä reiällä eivät aiheuta pettymyksen saati raivoamisen tunteita. Vaikka pallot ovat varmaan edelleen päällekkäin järven pohjassa, minun elämääni sillä ei ole sen suurempaa merkitystä. Joskus olisin tällaisen huispaamisen seurauksena ollut valmis menemään itse pallojen seuraksi.
Nyt haen euforiaa kaikesta muusta paitsi tuloksesta. Hienossa kevätkunnossa olevat viheriöt tuottavat jokaisen väylän päätteeksi sellaista. Useampi onnistunut lyönti nostaa fiilistäni. Heikompi lyönti taas ei horjuta korttitaloani nimeksikään. Huomaan olevani kentällä onnellisten tunteiden ympäröimänä.
Pelkästään pelaamisen ilo on jotain ainutkertaista. Tällaista peli-iloa kaipaisin jokaiselle kierrokselleni niin pitkään kuin ikinä pelaan golfia.
En ajatellut, että kevään ensimmäisellä kierroksella paukuttaisin omia ennätyksiä uusiksi, mutta en voinut myös kuvitella kokevani tällaista golfin iloa. En surffaile pilvenhattaroiden päällä, mutta jossain haltioituneiden kukkuloilla silti tepastelen.
Mitä tämä kaikki on tehnyt pelilleni? Se on itse asiassa yhdentekevää. Pelaaminen sujuu toki jouhevasti, mutta kaikenlainen teknisiin nyansseihin keskittyminen on poissa. Se lisää vapauden tunnetta.
Tunnen olevani kuin satavuotias ontto tammi, joka vain kolahtaa osumasta oksankaan värähtämättä.
Nyt olisi mainio hetki korkata bägissä odottava cokis. Ottaa tila ja aika itselleni. Tiedän sen maistuvan parhaalta koskaan kurkusta alas kaatamaltani kasvisuutejuomalta, mutten tee sitä. Onko se tietoinen päätös? En tiedä. Käteni eivät edes hamua vetoketjua, jonka alta paljastuisi pullollinen maailman tunnetuinta nautintoainetta.
Etäisyyskiikariaddiktioni on päässyt viime vuosien aikana huomattavan suureksi. Joka julmetun kerta lähestymislyöntiin valmistautumisessa annan kiikarille kaikkivaltiaan aseman. Päätä sinä kiikari, mitä minä teen seuraavaksi. Jos onnistun lyönnissäni, suutelen sinua elämää suuremmalla intohimolla. Epäonnistumisen kohdalla vaihdan sinuun uuden patterin ja ihmettelen, miksi mittasit etäisyyden griinin takana olevan rauduskoivun silmuihin, etkä lippuun.
Peli-ilo on saanut minut edes hetkeksi vieroitettua kiikarista. Takayhdeksiköllä, vanhasta muistista, kiikari pääsee irti suojakuorestaan vain kerran.
Kun pelaamisessa on päässyt tilaan, jossa silmät avautuvat muullekin kuin pohdinnalle pallon kierteestä, voi tutustakin kentästä löytää uusia yllätyksiä. Olen siirtynyt satoja kertoja 17. griiniltä viimeiselle avauslyöntipaikalle. Syystä tai toisesta en ole aiemmin ihaillut reitin vasemmalla puolella olevaa luonnonsuojelualuetta. Luonnonmukainen, koskematon metsäalue on vaikuttava näky. Nämä lienevät niitä asioita, joita vähemmän tulosorientoituneet golfarit bongailevat tuon tuosta.
Se hevonen on edelleen ajatuksissani. Hevosten kerrotaan olevan viisaita eläimiä, jotka tunnistavat ihmisen mielentiloja. Kuinkahan monta golfaria sekin hevonen on nähnyt ilman, että yksikään heistä on kääntänyt päätään sen suuntaan? Sillä olisi varmasti sanottavaa monelle meistä, jotka ottavat golfin liian usein itsestäänselvyytenä.
On tullut aika nostaa pallo viimeisen kerran kupista, toivottaa pelikaverille hyviä kierroksia ja lähteä lounaan kautta mietiskelemään, miksi kierroksesta muotoutui yksi mieleenpainuvimmista pelipäivistäni todella pitkään aikaan.
Voiko itseään pakottaa peli-iloon? Joillain mielen harjoitteilla ehkä voi. En ole psykologian asiantuntija, joten tieteeseen perustuvaa vastausta minulla ei ole. Omakohtaisen kokemuksen kautta voin todeta peli-ilon löytävän golfarin, kun sitä vähiten odottaa. Sillä hetkellä sille pitää antaa mahdollisuus.
Mahdollisuus siihen tulee ainakin joka kevät kauden ensimmäisen kierroksen muodossa.
Niin, menikö eagleputti sisään? Käykää kysymässä ikkunaruutujen takana olleilta ihmisiltä.
