Missä on urheilun paikka? - Golflehti
Missä on urheilun paikka?

Missä on urheilun paikka?

”Urheilun pitää pystyä tekemään enemmän”, sanoo ihmisoikeusaktivisti ja urheilun suurkuluttaja Tommy Lindgren.

Teksti Jere Jaakkola
Kuvat Janne Mikkilä
Facebook Whatsapp Linkedin

"Urheilun tekijät, toimijat ja urheilujärjestöt ovat kautta aikojen väistelleet vastuutaan toteamalla, ettei urheilussa pidä politikoida. On kuitenkin ollut aivan selvää, että jos vaietaan esimerkiksi tilanteissa, jotka ovat ihmisoikeuksien toteutumisen osalta ongelmallisia, vaikeneminen ei ole epäpoliittista, vaan poliittista. Se on kannanotto”, sanoo Ihmisoikeus-liiton kampanjasuunnittelija Tommy Lindgren.

”Vasta viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että urheilussa on herätty ja alettu tunnustaa, että urheilun pitää pystyä tekemään enemmän yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseksi.”

Lindgren on itse yksi urheilun herättelijöistä. Hän on ollut suunnittelemassa runsaasti huomiota saanutta Älä riko urheilua -kampanjaa, jossa Suomen Golfliittokin on lajiliittona mukana. Kampanjan kasvoina on nimekäs joukko Suomen huippu-urheilijoita – sekä Lindgren itse.

Tommy Lindgrenin työelämään urheilu tuli mukaan 2010-luvulla. Hän teki Petteri Sihvosen kanssa seitsemän ja puolen vuoden ajan Yle Puheella lähetettyä urheiluaiheista keskusteluohjelmaa Lindgren & Sihvonen.

”Se oli perusteellinen perehdytys siihen, miten urheilumaailma toimii ja millaisia persoonia urheilijat, valmentajat ja urheilujärjestöissä toimivat ihmiset ovat. Urheilun ilmiöt hahmottuivat minulle urheilun ulkopuolisena hieman eri tavalla.”

Urheilumaailman ilmiöitä käsitteli myös Ylellä vuosina 2015–2019 lähetetty sarja Villi kortti, jossa Lindgren oli yhtenä vakiopanelistina. Sarjasta sai vaikutteita MTV3-kanavalla vuonna 2020 alkanut Penkinlämmittäjät-ohjelma, jossa hän on ollut niin ikään panelistina.

”Urheilun draama ja ilmiöt ovat valtavan kiehtovia. Urheilu on maailma pienoiskoossa.”

”Pidän kuvauksesta 'urheilu on maailman tärkein merkityksetön asia'”, Lindgren naurahtaa.

Sitten hän täsmentää.

”Urheilun draama ja ilmiöt ovat valtavan kiehtovia. Urheilu on maailma pienoiskoossa. Valtavat tunnekuohut, intohimot, intensiivisyys, keskittyminen, heittäytyminen, läsnäolo. Ne ovat kaikki sellaisia asioita, joihin jokainen elämässään pyrkii. Urheilu on varmasti sen takia niin suosittua, että sen samaistumispinta on niin valtava.”

Lindgrenin oma suhde urheiluun syventyi Christer-isän esimerkistä. Isän laaja-alainen kiinnostus moniin lajeihin veti myös pojan mukaansa. Tommy Lindgrenistä tuli liikkuja ja aktiivinen penkkiurheilija.

Lukioiässä Lindgrenin suhde urheiluun laimeni hetkeksi. Hän etsi paikkaansa maailmassa, ja urheilu alkoi tuntua hänestä turhamaiselta ja vähäpätöiseltä. Tilalle tuli muita asioita, erityisesti musiikki. Kavereiden kanssa perustettu hip hop -yhtye Don Johnson Big Band sai alkunsa koulun musiikkiluokasta. 2000-luvun alussa yhtye ponnisti pinnalle, ja samalla yhtyeen laulajana ja rap-artistina toiminut Tommy Lindgren nousi julkisuuteen.

Myös kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja herääminen ihmisoikeusaiheisiin sai alkunsa kotoa. Christer-isä oli ollut 60-luvulla vaihto-oppilaana Yhdysvaltain Connecticutissa. 18-vuotissyntymäpäivänään, 28. elokuuta 1963, hän kuunteli Martin Luther Kingin kuuluisaa I Have a Dream -puhetta, mikä osaltaan johti pasifistiseen elämänkatsomukseen.

Tommy Lindgren seurasi isänsä jälkiä. Hän tutki kotinsa kirjahyllyä ja luki muun muassa Martin Luther Kingiä. Vaihto-oppilaaksi hän lähti Etelä-Kalifornian Irvineen. Hänen oma havahtumisen hetkensä koitti marraskuussa 1995, kun Nigerian sotilashallitus teloitti kirjailija ja ympäristöaktivisti Ken Saro-Wiwan, joka oli yksi ogoni-heimon väkivallattoman vastarintaliikkeen johtohahmoja. Liike vastusti suurten öljy-yhtiöiden Niger-joen suistossa ogoni-heimon mailla tekemiä öljynporauksia ja niiden aiheuttamia mittavia ympäristötuhoja.

Urheilun paikkaa moni pohtii silloinkin, kun ongelmat ovat suuria ja merkityksellisiä, mutta eivät eksistentiaalisia.

”Havahduin siihen, että maailmalla on järjettömän paljon epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa. Siitä lähtien olen halunnut olla omalta osaltani tekemässä maailmasta parempaa. Se on saanut matkan varrella monia eri muotoja”, Lindgren sanoo.

Hän liittyi ihmisoikeusjärjestö Amnestyyn, jossa hän myös työskenteli suorittaessaan siviilipalvelusta. Palveluksen jälkeen hän jäi järjestön tiedottajaksi ja toimitussihteeriksi seitsemän vuoden ajaksi.

Kun urheilua suuremmat asiat astuvat peliin, urheilu voi nopeasti alkaa näyttäytyä oikean elämän silotellulta simulaatiolta. Kun pandemia pysäyttää kaiken. Kun järjetön sota vyöryy verkkokalvoille ja ylle hiipii jopa ydinsodan uhka. Kun ilmastonmuutos etenee ja muuttaa kaikki elämän parametrit.

Kun kyse on eloonjäämisestä, kaikki muu väistyy, mutta urheilun paikkaa moni pohtii silloinkin, kun ongelmat ovat suuria ja merkityksellisiä, mutta eivät eksistentiaalisia. Ongelmat, kuten rasismi, syrjintä tai yhdenvertaisuuden epäkohdat.

Myös Lindgren on pohtinut paljon urheilun merkitystä, viimeksi erityisemmin Pekingin talviolympialaisten aikaan.

”Oli jollain tavalla tuskallista kannustaa suomalaisia hiihtourheilijoita ja tiedostaa samaan aikaan, että totalitaristinen valtio pääsee sekä oman kansansa edessä että kansainvälisesti patsastelemaan suuren urheilujuhlan järjestäjänä. Keräämään kunniaa samaan aikaan, kun maan uiguurivähemmistöön kohdistuu järkyttäviä toimia, sortoa, joka on luokiteltu jopa kansanmurhaksi.”

Hän kuitenkin löytää urheilulle paikan suurtenkin ongelmien keskeltä. Urheilun ja liikunnan merkitys yhteiskunnalle on jo kansanterveydellisestikin merkittävä, eikä huippu-urheilun suurta viihdearvoa ole syytä vähätellä. Mutta itseisarvo urheilu ei voi olla.

”Jos urheileminen tai urheilun seuraaminen on intohimoinen, tärkeä asia, niin hyvä niin, se voi sitä ehdottomasti olla, mutta ei pidä sulkea silmiä siihen liittyviltä kielteisiltä tai ikäviltä ilmiöiltä. Yhteiskunnallisesti ajattelen, että olisi hienoa, jos suuria tunteita herättävä ja valtavia ihmisjoukkoja liikuttava urheiluviihde ja urheilun maailma menisi pikku hiljaa oikeudenmukaisempaan suuntaan. Silloin voisi enemmän hyvillä ­mielin seurata urheilua potematta kauheita tunnontuskia. Että pitääkö nyt boikotoida vai saako katsoa? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa varmaan aika moni tuskailee”, Lindgren sanoo.

Urheilun toimijoille urheilun etäännyttäminen yhteiskunnan polttavista kysymyksistä ja erityisesti politiikasta on ollut tyypillinen käyttäytymismalli. Eräänlaiseksi mantraksi on muodostunut se, ettei urheilua ja politiikkaa pidä sekoittaa keskenään. Se on ollut urheilun tapa väistää vastuutaan. Tässä on kunnostautunut myös golf, erityisesti kansainvälisillä foorumeilla.

Urheilu ja liikunta linkittyvät kuitenkin jo suoraan terveyspolitiikkaan, ja myös politiikan leipäpuussa, infrastruktuuria ja siihen kohdistuvan julkisen rahan käyttöä koskevassa päätöksenteossa, urheilun ja politiikan suhde on päivänselvä.

Retoriikka on ollut samankaltaista, kun urheilulta on peräänkuulutettu vastuuta ihmisoikeuksien toteutumisesta, mutta urheilu ei pääse politiikkaa karkuun myöskään ihmisoikeuskysymyksissä.

”Ihmisoikeudet sinänsä eivät ole politikointia. Ne ovat universaaleja, ja niihin pitäisi sitoutua kaikkialla", Lindgren sanoo. "Mutta jotta ihmisoikeudet toteutuvat, se vaatii politikointia, valtioiden toimia ja lainsäädäntöä."

"Ihmisoikeusliitonkin näkökanta on se, että vastuu ei ole ensisijaisesti urheilijoilla. Heidän ensisijainen tehtävänsä on urheilla, harjoittaa ammattiaan."

Urheilun vastuunväistelystä Lindgren antaa esimerkin jääkiekosta. Kun vuoden 2014 MM-kisoja pelattiin Valko-Venäjällä, jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummolalta kysyttiin, eikö ole ongelmallista, että kisoja pelataan maassa, jota Aleksandr Lukashenko johtaa itsevaltiaan ottein vaimentamalla oppositiota. Kummola vastasi tuttuun hokemaan vedoten, ettei urheilua ja politiikkaa pidä sotkea toisinsa.

”Hän vetosi jonkinlaiseen ajatukseen siitä, että asia on epäpoliittinen, jos sanotaan, että se on epäpoliittinen.”

Sittemmin ihmisoikeuskysymykset ovat alkanet nousta myös Kummolan puheissa esiin. Samoin on käynyt entistä useammilla urheilun toimijoilla.

”Havahduin jossain vaiheessa kampanjaamme siihen, että Suomen urheilussa ei varmaan ole koskaan aiemmin ollut tilannetta, jossa näin laaja joukko urheilun toimijoita käyttää puhtaasti sanaa ihmisoikeudet. Ihmisoikeudet vahvistuvat myös puhumalla ihmisoikeuksista”, Lindgren sanoo.

Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan vielä riitä. On myös tiedettävä, mistä puhutaan ja miten siitä puhutaan. Siihen Ihmisoikeusliitto urheilun vastuutahoja myös parhaillaan kouluttaa.

”Urheilulla on pikkaisen taipumusta ympäripyöreään vastuullisuuspuheeseen, jossa niputetaan asioita. Puhutaan arvoista ja vastuullisuudesta. En tiedä, ymmärretäänkö niitä edes ihan tarkalleen”, Lindgren sanoo.

”Esimerkiksi nollatoleranssista puhuminen on ongelmallista. Se antaa vaikutelman, että ’me olemme vastuullinen toimija, joka puuttuu häirintään ja rasismiin. Me kiellämme, ettei näin saa tapahtua’. On ilmiselvää, ettei niin saa tapahtua. Ketään ei saa rasistisesti syrjiä, eikä ketään saa häiritä. Se ei ole urheilun toimijoille hyveellinen valinta, vaan velvollisuus, joka nousee lainsäädännöstä.”

Älä riko urheilua -kampanjalla onkin pyritty ohjaamaan urheilun toimijoita puhumaan ihmisoikeus-kysymyksistä entistä täsmällisemmin. Urheilun toimijoita ovat myös urheilijat itse. Heidän tilanteensa eri intressien ja intressiryhmien ristipaineessa ja urheilun julkisuuden näyteikkunassa on epäkiitollinen.

”Ihmisoikeusliitonkin näkökanta on se, että vastuu ei ole ensisijaisesti urheilijoilla. Heidän ensisijainen tehtävänsä on urheilla, harjoittaa ammattiaan. Tiedän kyllä, että se on niin monomaanista, valtavaa omistautumista ja keskittymistä vaativaa hommaa, että on täysin ymmärrettävää, etteivät urheilijat välttämättä ole mitään ihmisoikeuksien asiantuntijoita”, Lindgren sanoo.

Hän iloitsee kuitenkin siitä, että myös urheilijoiden keskuudesta nousee koko ajan enemmän ääniä, jotka nostavat ihmisoikeuskysymyksiä esiin.

Suomessa ensimmäisiä äänensä kohottaneita oli jalkapalloilija Riku Riski, joka alkuvuonna 2019 kieltäytyi lähtemästä maajoukkueleirille ihmisoikeuksia polkevaan Qatariin. Riskin esimerkkiä ovat seuranneet myös uransa jo lopettanut Huuhkaja-kapteeni Tim Sparv sekä Suomen jalkapallomaajoukkueiden kaikkien aikojen maalitykki Linda Sällström.

"Urheilulla on pikkaisen taipumusta ympäripyöreään vastuullisuuspuheeseen."

Maailman urheiluestradeilla suurten tähtien reagointi on ollut varovaista, mutta poikkeuksiakin löytyy. Yhdysvaltalainen Megan Rapinoe, jalkapalloilija hänkin, on ollut äänistä rohkeimpia. Miehistä muun muassa tennisässä Andy Murray ja viimeisimpänä F1-kuljettaja Louis Hamilton ovat käyttäneet vaikutusvaltaansa ihmisoikeusongelmien esiin nostamiseen.

”Mitä useampi urheilija puolustaa ihmisoikeuksia, sitä useammin urheilijat antavat toisilleen mallia siitä, että näin on mahdollista ja tärkeää tehdä. Urheilijoiden esiintulot kannustavat muita urheilijoita samaan”, Lindgren huomauttaa.

Golfissa on ollut kuitenkin hiljaista. Saudi-rahoitteista LIV Golf Invitational -liigaa on toki vastustettu, muttei niinkään räikeiden ihmisoikeusongelmien vuoksi. Saudi-liigassa on närästänyt lähinnä se, että liigan on koettu astuvan röyhkeästi miesten johtavien ammattilaiskiertueiden, PGA Tourin ja European Tourin, tontille ja pyrkivän murtamaan huippugolfin rakenteita.

Golfkiertueille ei ole toistaiseksi tuottanut suuria ongelmia viedä kilpailujaan Arabiemiirikuntiin tai Saudi-Arabiaan. Kiinan problemaattisuudesta ei golfissa ole koskaan julkisesti edes keskusteltu.

Tommy Lindgren peräänkuuluttaa myös median vastuuta käsitellä asioita oikein. Usein juuri urheilijat ja valmentajat joutuvat vastaamaan kysymyksiin, jotka pitäisi esittää henkilöille, joilla on aito vastuu ja mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

”Oli vähän tuskallista seurata vaikkapa Valioliigaa siinä vaiheessa, kun Roman Abramovitshin omistus Chelseasta nousi Ukrainan tilanteesta johtuen keskusteluun. Se oli päävalmentaja Thomas Tuchel, joka joutui median edessä vastaamaan kysymyksiin siitä, että eikö tämä ole valtavan ongelmallista. Seurajohto loisti poissaolollaan”, Lindgren sanoo.

Urheilijat ja valmentajat ovat joutuneet eräänlaisiksi sijaiskärsijöiksi näytelmässä, jossa urheilusta on tullut pehmeän vallankäytön väline autoritaaristen valtioiden ja niiden johtajien kiillottaessa omia brändejään ja yrittäessä kiinnittää kansainvälisen huomion muihin asioihin kuin maidensa ihmisoikeusongelmiin.

Vasta Venäjän mielipuolinen hyökkäyssota Ukrainaan näyttää vihdoin herättäneen urheilumaailman pohtimaan laajalla rintamalla urheilun hyväksikäyttöä. Lindgren on seurannut mielenkiinnolla sitä, miten sotaan on urheilussa reagoitu – ja jätetty reagoimatta.

”Venäjän maajoukkueurheilijat ja maajoukkueet on pitkälti suljettu kansainvälisen urheilun foorumeilta, mutta Kansainväliseen Olympiakomiteaan kuuluvia venäläisiä lajijärjestöjä ei ole. Heillä on edelleen jäsenyys useimmissa kansainvälisissä lajiliitoissa. Venäjällä urheilu on ollut niin täysin valtiojohtoinen projekti, että urheiluun ja urheilijoihin kohdistuvat sanktiot ovat välttämättömiä. Mutta ei se ihan kipuilematta ole tuntunut tapahtuvan.”

Lindgrenin mielestä Venäjän rappio ihmisoikeuksia polkevaksi maaksi, jossa kansalaisyhteiskunta ja vapaa media on ajettu alas ja jossa ihmisiä on vuosikausien ajan tapettu, pidätetty ja vangittu perusteetta, linkittyy myös urheiluun. Vuonna 2018 Venäjällä käydyissä jalkapallon MM-kioissa FIFA:n puheenjohtaja Gianni Infantino paistatteli parrasvalossa Vladimir Putin rinnalla ja ylisti tapahtumaa kaikkien aikojen MM-ki-soiksi samaan aikaan, kun Venäjä pommitti sairaaloita Syyriassa ja myrkytti omia toisinajattelijoitaan.

”Tuntuu siltä, että järkyttävimmätkään ihmisoikeusloukkaukset eivät ole hetkauttaneet kansainvälisiä urheilujärjestöjä lainkaan. Näille autoritaarisille johtajille on päinvastoin annettu järjetön koroke juhlia maailman keskipisteenä”, Lindgren sanoo.

Urheilussa ollaan kaikesta huolimatta nyt tilanteessa, jossa ihmisoikeuskysymykset nousevat koko ajan enemmän esiin. Keskustelu kulminoituu tyypillisesti siihen, missä kansainvälisiä kilpailuja tulisi tai ei tulisi järjestää, mutta Lindgrenin mukaan on olennaisen tärkeää keskittyä myös siihen, mitä tapahtuu urheilun ruohonjuuritasolla, myös Suomessa.

Miten kunnioitetaan urheilijoiden sananvapautta, lasten oikeuksia, vähemmistöjen, vammaisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia? Miten puolustetaan niitä samoja oikeuksia, joita autoritaarisissa valtioissa on pyritty vuosi toisensa jälkeen polkemaan?

”Jos urheilu tekee kaikkensa, että nämä oikeudet toteutuvat Suomessa ja jos niiden toteutumista pyritään edistämään myös kansainvälisissä urheilujärjestöissä, silloin urheilu ainakin perustelee olemassaolonsa ja paikkansa”, Tommy Lindgren sanoo.

”Silloin urheilun toimijat voivat ajatella olevansa oikealla asialla.”

Kuka? Tommy Lindgren

Ikä: 44

Työ: Ihmisoikeusliiton kampanja-suunnittelija, muusikko, toimittaja

Mistä tunnetaan: Don Johnson Big Bandin vokalisti, mukana myös GG Caravan, Ricky-Tick Big Band ja Julkinen Sana -kokoonpanoissa. Toiminut panelistina television urheiluaiheisissa keskusteluohjelmissa Villi Kortti ja Penkinlämmittäjät. Teki Yle Puheelle yli seitsemän vuoden ajan Lindgren & Sihvonen -keskusteluohjelmaa Petteri Sihvosen kanssa.

Suhde golfiin: Kokeillut lajia nuorempana, pelaa nykyisin metsägolfia bändin kanssa. Seuraa aktiivisesti kansainvälistä kilpagolfia ja suomalaispelaajia. Seuraa lajia mielenkiinnolla myös sosioekonomisesta näkökulmasta: ”Eri urheilulajit antavat aina kurkistusikkunan yhteiskuntaan. Golf tekee sen myös omalla tavallaan. Golf ei ole ollut historiassa paras esimerkki inklusiivisesta, maailman yhdenvertaisimmista lajista – eikä ole sitä maailmalla edelleenkään – mutta siihen liittyy paljon mielenkiintoisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, joita kannattaa pohtia. Lajina golf on monella tapaa äärimmäisen kiehtova.”

Facebook Whatsapp Linkedin
Forward Go back